Pörröinen pää vaipui käsivarsilleni, silmät raukeat
taisivat tähytä jo muille rannoille.
Vielä viiksi värähti, vahva sydän.
”Vielä vähän lisää lääkettä.” sanoi lääkäri.
Hän herttainen oli, rauhallinen. Odotimme…
Liekki sammui vanhuksen. Peittelin, kyynelin ja suudelmin matkaan lähetin.
Tuli aurinko kurkistamaan harmauden keskeltä.
Tiesin, hän perillä oli. Kello raksuttaa aikaa tyhjää,
tyhjää aikaa, minun ikävääni.
Ystäväni poissa, puolet minusta! Muistot lempeät minussa elää,
sisälläni kaipaus lepää.
Muistan sinut suloisena, tärkeänä,
rakkaana perheenjäsenenä.
Maille kaukaisille lähdit,
elämän taaksesi jätit.
Täällä on yksi, joka sinua ajattelee,
yhteisiä hetkiämme lämmöllä muistelee.
Nyt olet poissa, ja kuljet polkua toista.
Tulethan minua vastaan kun aikani koittaa…
Hain Miffen tänään kotiin. ♥ Miten suru voikin tuntua niin musertavalta… hetkittäin on epäuskoinen olokin, ihanko totta on että tärkeä perheenjäsen on ikuisesti poissa.
Roopen kuoleman aikaan elokuussa 2011 minulla oli Miffe lohduttamassa ja siitä oli suuri apu vaikka suru tuntui silloinkin maailmanlopulta. Nyt tilalla on tyhjää, ei ole ketään jota rapsutella tai jolle puhua, ei ketään jonka pörröistä turkkia vasten itkeä elämän kurjuutta.
Olen elänyt koko aikuisikäni Roopen ja Miffen kanssa, he ovat osa minua enkä tiedä miten sopeudun elämään ilman näitä nelijalkaisia karvaturrejani… 🙁
Nyt Miffe on rakkaan isoveikan luona sateenkaaren takana… Minun rakkaat villapeppuni, on niin kova ikävä että sydämeen sattuu ja taas hetken aikaa maailma on minulle pysähtynyt. ♥♥♥♥