Tyttö tuli tänään hoidosta kotiin ja kääk sentään miten kova ikävä minulla olikaan. Tuhat pusua ja halausta piti antaa ennen kuin päästiin kuulumisia vaihtamaan. Jo kokonaisen vuorokaudenkin erossa oleminen aiheuttaa ison ikävän puuskan ja varsinkin iltaisin se iskee minuun ja kovaa. Vaikka hoitopäivät ovatkin toivottua vaihtelua meille molemmille, tulee se silti joka kerta yllätyksenä miten orpo olo on kun tyttö ei olekaan nukkumassa omassa sängyssään. Ihan kuin koko koti olisi tyhjä ja sieluton. Minun tyttö – minun maailmani kirkkain tähti.

Äitiys on elämässä parasta

Äitiys ei ole koskaan ollut minulle itsestään selvää. Huomaan joskus vieläkin katsovani tyttöä ja ajattelevani, että onko tämä todellakin totta, toivoen että jos kyseessä on uni niin en halua koskaan herätä. Äidiksi tuleminen oli sekä parasta että pelottavinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Valmistautumisaikaa oli noin 8 kuukautta, joista suurin osa meni pelossa ja sumussa.

Kun tyttö lopulta syntyi ja sain hänet ensi kertaa syliini, tunsin sekä suurta onnea ja ylpeyttä, että pelkoa. Olin keskittynyt koko raskausajan siihen, että tyttö syntyisi terveenä maailmaan, mutten ollut ehtinyt enkä osannut ajatella ollenkaan elämää siitä eteenpäin. Sairaalassa yritin miettiä kuumeisesti miten pärjään, miten osaan olla äitinä ja miten saan pidettyä pienokaisen turvassa maailman vaaroilta. Tavallaan tahtoisin elää tuon vaiheen nyt uudestaan, kun osaisin nauttia enemmän ja ottaa rennommin. Toisaalta muistoni ovat niin pelonsekaisia etten kuitenkaan tahtoisi samanlaiseen tunneryöppyyn enää uudelleen.

Vanhemmuuden vastuu ja epävarmuus

Monille äidin rooli tuntuu olevan on kuin luontaisesti sisäänajettu moodi, jonka asetuksista löytyy vain ”superäiti” -kohta. Superäidit valmistavat superhyvää ruokaa joka maistuu muksuille aina ja joka kerta. Superäidit jaksavat leikkiä ja askarrella loputtomasti ja keksiä uusia hauskuutuksia perheen pienimmille. Superäitien lapset eivät koskaan kiukuttele kaupassa tai julkisilla paikoilla… listaa voisin jatkaa loputtomiin.

Välillä koen suurta huonommuutta ja epäonnistumista itseni ja oman äitiyteni kanssa, kun en saakaan uhittelevaa uhmaikäistä ruotuun tarpeeksi nopeasti, tai tuntuu etten osaa lohduttaa tarpeeksi ja löydä oikeita vastauksia visaisiin kysymyksiin. Tekemäni ruokakin on vähintään kerran tai kaksi viikossa aivan kamalaa, jota ei vaan voi syödä edes viiden lusikallisen vertaa. Jopa tytön lempiruoka, kummitäti Mammin valmistama nakkikeitto, on pahaa minun tekemänäni, vaikka ohje ja ainesosat ovat tismalleen samoja.

Järki sanoo tietenkin, että tämä on luonnollista sekä lapsen että äidinkin kehitykselle, mutta tällaisina hetkinä sydämestä riipii ja olo tuntuu hetkittäin ihan epäonnistuneelta. Toivon että siellä ruudun takana on edes pari äitiä, jotka voitte samaistua tuntemuksiini pitämättä minua ihan hassuna.

Äitiys on oppimista

Näiden looseri-tunteiden vastapainona onneksi aina silloin tällöin tuntuu siltä, että olen oikealla tiellä ja aika jees mamma. Muutamia kertoja olen ollut niin tyytyväinen itseeni ja osaamiseeni äitinä, että olen pirauttanut puhelun ystävälle ja riemuinnut siitä miten hyvin jokin tilanne tai päivä on mennyt.

Olen miettinyt paljon äitiyttä ja sitä mikä tekee äidistä hyvän äidin. Jokainen äiti on tietysti paras äiti omalle lapselleen niin kauan kuin parhaansa tekee, mutta kaikesta tästä tiedosta huolimatta otan joskus turhan suuria paineita. Haluaisin olla yhtä hyvä äiti tytölleni kuin mitä oma äitini oli meille viidelle hulivili-lapselle ja mitä minun siskoni on ollut omalle tytölleen.

Oma äitini ja siskoni ovat hyvin loogisia ja jämptejä kasvattajia, joilla löytyy sekä aikaa että ymmärrystä lapselle ja kehitysvaiheille. Kuri on ollut kova, mutta ei liian kova. Virheitä on saanut tehdä sillä edellytyksellä, että niistä opitaan. Avoimuus ja luottamus on aina olleet läsnä ja pahan paikan tullen on aina voinut luottaa siihen, että tyhmyyksiäkin tehdessä asioista on silti voitu keskustella järkevästi, eikä mitään tarvitse jättää kertomatta.

Kun mietin mitä kaikkea vielä tulee tulevaisuudessa vastaan, niin rehellisesti sanottuna se on hieman pelottavaa. Joskus mieleen putkahtaa ajatus, että jos en osaa tehdä kasvattajana mitään oikein edes nyt kun tyttö on pieni, niin miten sitten siinä vaiheessa kun teini-iän kriisit puskevat pintaan…

Kehittyvä kasvattaja

Tyttö on vasta 3-vuotias ja todelliset koettelemukset ovat vasta edessä päin. Tässä on hyvin aikaa minunkin kehittyä vanhemmuudessa ja uskon, tai pikemminkin luotan siihen, että oma kehitykseni kasvattajana menee eteenpäin siinä missä tyttökin kasvaa.

Tuleeko äidistä koskaan valmista? Eipä kai. Uusia asioita, uudenlaisia kokemuksia, vastuunjakoa lapsen itsensä kanssa… Minun ainoa toivomukseni elämässä on, että osaisin hoitaa äidin hommat sen verran hyvin että tytöstä tulisi aikanaan fiksu nuori aikuinen, vastuuntuntoinen ja rehti. That´s all that counts.

Ulkopuolelta tulevat vaikutteet

Näihin ajatuksiini sopii hyvin Jonna Geagean biisi Sara, Eeva ja Anna, joka kuvaa varsin osuvasti sitä miten ulkopuolelta tulevat vaikutteet aiheuttavat itselle paineita. Paineet vaikuttavat epäsuotuisasti omiin ajatuksiin ja asettavat tavoitteet niin korkealle, että elämästä tulee osittain suorittamista, jossa epäonnistumiselle ei ole sijaa.

Kappaleen sanoitus viittaa alunperin naistenlehtien kautta välittyviin suorituspaineisiin ulkonäöstä ja perhe-elämän auvoisuudesta sisustuslehtien kiiltokuvakoteja unohtamatta. Mutta tämä on minusta hyvin osuva teksti myös omiin fiiliksiini äitiydestä ja siitä tunteesta että ”vain” minulla on vaikeuksia uhmaikäisen kanssa, kun muilla vanhemmilla asiat etenevät kivuttomasti omalla painollaan ja lapsosetkin ovat 99% ajastaan nätisti.

Keskiaukeama, onnesta soikeana

perhe hymyilee, ota oppia.

Mustavalkoista, voi mikä harmonia

pitsiverhot on suoraan Ranskasta.

Tässä talossa on kaikki kohdallaan

ja voi, kuinka siitä nautitaan.

Isä lapset nukkumaan jo vei

ja ne ikinä itke ei.

En oo nainen enkä mikään jos en suorita

enkä nuku vaikka akku on lopussa.

Elämä on muhun ladattu ohjelma

pari kiiltävää sivua mainosta.

Kerro kuka meistä on kiireisin

kenen rusketus talvella tasaisin.

Sara, Eeva ja Anna tietää sen.

Jonna Geagea – Sara, Eeva ja Anna

Nyt unten maille, jotta aamulla jaksaa taas nousta kukon laulun aikaan ylös ulos ja lenkille. 🙂

Huomiseen!