Tänään Roope olisi täyttänyt 10 vuotta. Ei ole rakas karvaturrini enää luonamme ja koko päivän on itkettänyt, kun ikävä on niin suuri. Minulle koiramme Roope ja Miffe ovat kuin lapsia. Ehkä suhtaudun rakkaisiin koiriini siksi näin, koska kamppailin lapsettomuus-diagnoosin kanssa vuosia ja oletin koirieni jäävän ainokaisikseni. Pelkäsin, että tytön syntymä muuttaisi tilanteen, mutta ei. Koirat ovat edelleen minulle maailman rakkaimpia, lapsen kanssa sopusoinnussa.

Ajattelen Roopea päivittäin ja mietin millaista olisi jos Roope täällä vielä tepsuttelisi menemään. Toissapäivänä tuli Roopen poismenosta 8 kuukautta, silloin en itkenyt. Mutta tänään, Roopen 10-vuotispäivänä itken.

Odotin tätä päivää niin kovasti. Meidän piti tänä vuonna viettää Ropsun kanssa 40-vuotisjuhlat. Hän olisi ollut 10 ja minä 30-vuotias. Myös muita ikäviä asioita on tapahtunut elämässäni viimeaikoina ja tänään kaikki purkautuu ulos itkuna. Kaikki.

Ikivanha kännykkäkuva vuodelta 2005. Roope tässä on 3,5-vuotias ja Miffe ihan pikkuinen vauva vasta. Roopekin oli joskus tuollainen pikkuinen kirppu ja vauvana Roope tykkäsi mennä nukkumaan 40cm leveän yöpöydän hyllylle. Muistan kuin eilisen, miten Roopea harmitti kun ei enää mahtunut lempipaikkaansa ja surullisena lepuutteli pelkkää päätään hyllyllä. Niin paljon on rakkaita muistoja, jotka nyt oikein tulvii mieleen…

Roope siskon luona kyläilemässä. Siskolla oli luppakorvainen pupu ja suloinen hamsteri, joiden kanssa Roope tuli hyvin toimeen. Roope oli utelias mutta todella hellä ja ystävällinen pienille eläinkavereilleen.

Roope rakasti mummia yli kaiken ja sai iloisia hepulikohtauksia, kun tiesi että nyt lähdetään käymään mummilassa. Mummin luona sai aina parhaat herkut ja makoisimmat torkut. Roope oli myös mummin murunen ja tiedän, että äitinikin ikävöi Roopea kovasti.

Koirille minulla on sydämessä ikioma paikka ja vaikka suru ja ikävä on suuri, en päivääkään vaihtaisi pois.

Lue myös: RIP Roope