Surun keskellä aurinko pilkahtaa, pitää olla hyvät varusteet! 🙂

Voi tuota rekkua! Miffe jaksaa piristää ja huolehtia meistä täällä ikävän keskellä. Välillä tosin Miffekin on kovin alakuloinen ja surullinen, siihen auttaa äitin syli ja tuhat pusua!

Kiitos kaikille ihanille lukijoille empatiasta ja mukana elämisestä! Mielessä on ollut jo muutama sisustusjuttu, joista ajattelin teille jaksaa kertoa myöhemmin…

Tasan viikko, kellolleen. On kulunut 7 päivää, 168 tuntia tai 10 080 minuuttia… miten haluaakaan ajankulun laskea. Ikävä on kova mutta suurin suru helpottaa päivä päivältä. Elämä jatkuu.

Tänään saamme Roopen takaisin kotiin, uurnassa. Sytytän kynttilän ja annan itkun tulla jos on tullakseen. Välillä on jo jaksanut nauraakin, erityisesti Roopen tempauksille joita se aikoinaan järjesti.

Pienenä se mielenosoituksena pissasi kerran sänkyyn, tahallaan ja ilkikurinen ilme nassussaan. Roopella oli myös hassu tapa jota kutsuimme pikapääköksi – nopea kurkistus ja päänheilautus kera lentävien korvien. Hassu höpönässu!

Roopen lempipaikka.

Roope trimmauksen jälkeen (huh, aikaa tuohon cockapoon turkkiin menee noin 4 tuntia per koira).

Asento nimeltään ”LAHNA”.

Rakas ystäväni

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa kukaan ei ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi – minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä ennen kuin koskaan ennen
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta.
Tulevaa ei kannata surra.
Et haluaisi minun kärsivän.
Kun aika koittaa, anna minun mennä.

Vie minut sinne missä he auttavat minua,
mutta pysy luonani loppuun asti.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä, että sen täytyy olla sinä,
jonka päätös on tehtävä.
Olemmehan olleet niin läheisiä – me kaksi, näinä vuosina.
Älä anna sydämesi turhaan itkeä.

Viime jouluna 2010

Matka sateenkaarisillalle

Pellavainen pää vaipui käsivarsilleni, silmät raukeat
taisivat tähytä jo muille rannoille.
Vielä viiksi värähti, vahva on sydän.

Liekki sammui väristen, peittelin, maan syliin
laskin kyynelin ja suudelmin matkaan lähetin.

Tuli aurinko kurkistamaan harmauden keskeltä.
Tiesin, hän perillä oli. Kello raksuttaa tyhjää,
tyhjää aikaa, minun ikävääni.
Ystäväni on poissa, puolet minusta!

Tummuessa illan,
luona sateenkaarisillan, kun auringon viimesäteet taipuu,
niin moni koira uneen vaipuu.

On päivän leikit jääneet taa,
ne onnelisna nukahtaa.
Nähden unta ystävistä,
perheestä ja hetkistä yhteisistä.