Uudelleen elämään – ilo pienistä hetkistä

Viime vuosi, ja etenkin syksy, oli täynnä surua ja huolta. Kun rakas äitini menehtyi äkillisesti, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt. Arjen pienet rutiinit – aamukahvi, työt, keskustelut ystävien kanssa – kaikki menettivät hetkeksi merkityksensä. Suru valtasi minut täysin, ja sen mukana tuli tyhjyys, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

Hiljalleen, päivä kerrallaan, opin ottamaan pieniä askeleita eteenpäin. Löysin lohtua äitini opetuksista, muistoista ja hänen tavastaan kohdata elämä – rakkaudella, päättäväisyydellä, sinnikkyydellä ja lämmöllä. Ymmärsin, että hänen suurin lahjansa oli opettaa minulle, miten elää ja selvitä vaikeuksien keskellä.

Alkuun jokainen arkinenkin asia sai minut ajattelemaan pelkästään menetystä – kahvia keittäessäni mietin, ettei äitini voi enää koskaan keittää kahvia tai nuuskuttaa vasta-avatun kahvipaketin huumaavaa tuoksua. Ulkona kävellessäni murehdin sitä, ettei äitini voi enää koskaan kuulla lintujen laulua tai tuntea auringon lämmittävän ihoa. Jokainen asia jonka tein, oli muistutus siitä, ettei äitini ole enää täällä.

Suru ei ole kadonnut, se tulee aina olemaan osa minua, mutta se on muuttanut muotoaan viimeisten kuukausien aikana. Arki alkoi pikkuhiljaa palautua uomiinsa: ensimmäinen lenkki raikkaassa ulkoilmassa, pitkä puhelu ystävän kanssa, uudelleen löydetty ilo pienistä hetkistä.

Kun suruverhon alta pintaan alkoi virrata hyviä muistoja, opin hymyilemäänkin uudelleen. Ymmärsin, että elämällä mahdollisimman täyttä elämää jatkan äitini perintöä – hän ei koskaan halunnut minun pysähtyvän, vaan kulkevan eteenpäin, vahvana ja kiitollisena.

Tänään tunnen kiitollisuutta. Vaikka menetys satuttaa, äitini rakkaus ja hänen jättämänsä jälki elämässäni kantavat minua. Hänen voimansa, rakkautensa ja elämänilonsa ovat läsnä jokaisessa hymyssäni ja päätöksessäni. Elämä jatkuu, ja kannan häntä mukanani – aina.

Lue myös: Kirje äidille…

---