Oma Koti Valkoinen -blogin kirjoittajana toimii helsinkiläinen Miia, joka asustaa ja sisustaa 80m2 kokoista kerrostalokolmiota. Suomen suosituimpiin vaikuttajakanaviin kuuluvassa Oma Koti Valkoinen -blogissa sekä blogin somekanavissa käy viikottain yli 30 000 lukijaa ja yksittäinen blogipostaus tavoittaa kuukaudessa yli 75 000 suomalaista.
Ahkerasti päivittyvässä blogissa inspiroidutaan kotimaisesta designista ja jaetaan aitoja otteita elämästä. Minimalistista ja käytännöllistä arjen estetiikkaa, sisustusta, remontointia, kulinaristisia kokemuksia, helppoja ruokareseptejä ja tavallista elämää - niistä on tämä blogi tehty!
Pörröinen pää vaipui käsivarsilleni, silmät raukeat
taisivat tähytä jo muille rannoille.
Vielä viiksi värähti, vahva sydän.
”Vielä vähän lisää lääkettä.” sanoi lääkäri.
Hän herttainen oli, rauhallinen. Odotimme…
Liekki sammui vanhuksen. Peittelin, kyynelin ja suudelmin matkaan lähetin.
Tuli aurinko kurkistamaan harmauden keskeltä.
Tiesin, hän perillä oli. Kello raksuttaa aikaa tyhjää,
tyhjää aikaa, minun ikävääni.
Ystäväni poissa, puolet minusta! Muistot lempeät minussa elää,
sisälläni kaipaus lepää.
Muistan sinut suloisena, tärkeänä,
rakkaana perheenjäsenenä.
Maille kaukaisille lähdit,
elämän taaksesi jätit.
Täällä on yksi, joka sinua ajattelee,
yhteisiä hetkiämme lämmöllä muistelee.
Nyt olet poissa, ja kuljet polkua toista.
Tulethan minua vastaan kun aikani koittaa…
Hain Miffen tänään kotiin. Miten suru voikin tuntua niin musertavalta. Hetkittäin on epäuskoinen olokin, ihanko totta että tärkeä perheenjäsen on ikuisesti poissa.
Roopen kuoleman aikaan elokuussa 2011 minulla oli Miffe lohduttamassa ja siitä oli suuri apu vaikka suru tuntui silloinkin maailmanlopulta. Nyt tilalla on tyhjää, ei ole ketään jota rapsutella tai jolle puhua, ei ketään jonka pörröistä turkkia vasten itkeä elämän kurjuutta.
Olen elänyt koko aikuisikäni Roopen ja Miffen kanssa. He ovat osa minua enkä tiedä miten sopeudun elämään ilman näitä nelijalkaisia karvaturrejani.
Nyt Miffe on rakkaan isoveikan luona sateenkaaren takana. Minun rakkaat villapeppuni, on niin kova ikävä että sydämeen sattuu ja taas hetken aikaa maailma on minulle pysähtynyt.
Seuraa myös somessa
❤️
Katja: <3
Todella kaunis runo/ajatelma
Ulla: <3
Voi, miten kovasti itkettää nämä kuvat ja tunnen samaa ikävää 1,5 v sitten kuollutta villistäni muistellessa vaikka se pikku höppänä sai elää melkein 15 v. iloisena ja terveenä. Nyt meillä on taas ihana pieni musta villakoira, joka on niin kiltti; villi kun villitään, mutta rento nautiskelija jos halutaan ottaa iisisti. Vajaan vuoden kestimme elämää ilman koiraa, mutta nyt tuntuu taas niin kodikkaalle, kun on oma rakas karvaturri jakamassa arkea. Anna surun tulla ja muista niitä ihania yhteisiä hetkiä. Ehkä sinäkin saat vielä uuden oman karvaturrin, joka rakastaa pyytteettömästi ja jonka silittely ja helliminen poistaa stressiä. Koirat on vaan niin ihania. Hyvää syksyä!
Tiina: Ikävä ei koskaan katoa, siellä se sydämessä piilottelee ja välillä putkahtaa pintaan. 🙁 Miffen kuoleman lisäksi olen itkenyt myös Roopea, sekin menetys nousi uudelleen mieleen ja olo on välillä lohduton. Olisipa tässä karvaturri lohduttamassa. <3
Onneksi on ystävä joka tuo lokakuun alussa oman villakoirasekoituksensa Röllin hoitoon ulkomaanreissun ajaksi. Saan vähäsen edes leikkiä ja touhuta koiran kanssa, vaikka tiedänkin että kun Rölli lähtee kotiinsa niin itkeä vollotan täällä taas ikävää , surua ja murhetta. Kaikki surullisuus on kuitenkin sen arvoista että sain viettää Roopen kanssa 9,5 vuotta ja Miffen kanssa piirua vaille 12 vuotta. Nämä vuodet ovat sisältäneet paljon huoltakin tietysti, mutta niin valtavasti rakkautta, empatiaa, hoivaa, lohtua ja ilon hetkiä etten ikinä unohda. <3
<3
Irina: <3
Voimia suruusi! Niin kauniisti kirjoitit, että aivan itkettää…
Marja K: ♥︎
Voi sinun villapeput ? ihania kuvia ❤️
Len: Niin on ikävä noita kahta karvapeppusta, kaikenlaisia kolttosia olivat aina keksineet työpäivien aikana ja ärräpäitäkin päästelin välillä kun oli rikottu tavaroita ja kuopsittu kukkamullat pitkin huushollia. Olisin valmis antamaan melkein mitä tahansa että saisin vielä yhden hetken viettää miffen ja muffen kanssa. Niin ikävä… ♥︎
Vedet silmissä, sanaton. Paljon voimia teidän suruunne, onneksi jää kauniit muistot <3
Minna: Onneksi on muistot, vaikka nyt se satuttaakin kun suru on niin tuore. 🙁 Joka päivä itkeä tihruttelen täällä ja tosi paljon tytön kanssa jutellaan koirista, muistoista ja kaikenlaisista asioista. Miffen kuolema on suuri suru tytöllekin, vaikka 7v lapsi ei ihan vielä ymmärräkään kuoleman lopullisuutta. Arjen askareita tehdään ja eletään mahdollisimman normaalisti, vaikka itketäänkin silloin kun siltä tuntuu. Silloin kun Roope kuoli niin tyttö oli ihan pieni eikä koskaan sitä edes oikein tajunnut. Tässä on äitinäkin saanut kasvaa ja oppia surun käsittelyssä, sen lisäksi että itse on ihan loppu. Jokainen päivä on piirun verran helpompi, ainoa poikkeus oli eilinen uurnan haku eläinlääkäriasemalta joka sai aikaan niagaran putousitkut meissä vähän jokaisessa. Suruun ei muu auta kuin aika… sitä kohden siis. <3
Oi, ihanasti kirjoitit. Itku tuli väkisin. Tekee pahaa ajatella miltä sinusta tuntuu nyt ja miten tyhjältä tuntuu elää ilman ihanaa tassuttajaa. Vaikkakaan minulla ei ole vielä kokemusta, ensimmäinen koirani on tällä hetkellä 2v ja toivon että aikaa vielä on vaikka sitähän ei koskaan tiedä.
Voimia <3
Milla: Tämä on suuri elämänmuutos ja tähänkin varmasti aikanaan sopeudun vaikka nyt tuntuu tosi pahalta ja surkealta. 🙁 Tuntuu että sydänkin olisi vähän kylmempi ja sen jyskytys vaimeampi, sellaista se aina on kun joku rakas kuolee… kuolee pala itseäänkin.
Miffe oli omalla tavallaan jo vanha, sekarotuisena olisin toki odottanut yhtä lisävuotta vähintäänkin. Suun ja päänalueen krooniset tulehdukset olivat lopulta syynä tähän äärimmäisen vaikeaan päätökseen jonka jouduin tekemään. Fyysinen kunto olisi vielä jaksanut useammankin vuoden, täysin terve ja vahva sydän sekä luusto, ei edes merkkiäkään vanhuuden kankeudesta. Miffe kärsi suun alueen kivuista sen verran paljon etten voinut antaa toisen kärsiä enempää. Lääkkeet eivät enää tehonneet ja syöminen vaikeutui, myös silmistä katosi kipinä ja Miffe halusi vain halailla… ikäänkuin olisi luovuttanut ja pyytänyt päästä pois. En vielä keskiviikkona Habitaressa päivää viettäessäni tiennyt mitä torstai tuo tullessaan… siitäkin poden syyllisyyttä nyt jälkikäteen kun kaikki aika meni sisustusmessuilla pörräämiseen. 🙁 Näin on varmasti Miffelle parempi, en kai muutakaan oikein voi ajatella… On se vaan niin vaikeaa tehdä päätöstä rakkaan puolesta, joka ei itse osaa omin sanoin kertoa toiveistaan tai kipunsa tilasta. Päivääkään en silti vaihtaisi pois, koira antaa niin valtavan paljon iloa ja empatiaa ihmiselle ettei sitä toinen ihminen koskaan voi täysin korvata.
Halaus sinulle ja rapsutukset karvaturrillesi! <3 Rakasta paljon vaikka jonain päivänä se satuttaakin… se on sen arvoista! <3
<3
Katja: <3
Niin surullista?Tämä on meillä eläinten omistajalla aina edessä jossain vaihessa.On vaikea ymmärtää,että rakasta ystävää ei enää todella koskaan näe.
Itse uskon jälleennäkemiseen ja se lohduttaa minua,että tiedän koirieni/kissojeni eläneen niin rakastetun ja hyvän elämän, kuin elää voi.
Viimeisimmän koirani/rakkaan perheenjäseneni kuolema otti kuitenkin niin koville,ettei meillä ole tällähetkellä eläimiä ollenkaan.Enkä tiedä pystynkö ottamaankaan.Voimia Miia teille!
Nanna: se on se rakkauden kirous, luopuminen satuttaa niin peevelisti että tuntuu kuin osa itsestä kuolisi rakkaan mukana. <3 Tuollainen jälleennäkeminen on toiveissani, niin kovasti haluan uskoa että edesmenneet rakkaat tulevat vastaan kun itsestä aika jättää. Olen lukenut paljon sielun asioista ja uudelleensyntämästä hakiessani lohtua… muuta ei voi kuin toivoa että vielä joskus saan halata näitä kahta karvatassua. ♥︎ ♥︎
Osanotto minulta ja villis Lilyltä. Voimia teille.
Limonaria: Kiitos! ♥︎ ♥︎ Lilylle halaus ja rapsutuksen minulta! ♥︎
Otan osaa suruunne! Vaikea hetki elämässänne ja pienet tassut seuraavat ajatuksissa vielä pitkään teidän kulkureiteillänne. Lemmikistä luopuminen on vaikeaa ja suru pysyy sydämessä pitkään. Meidän hauvelin poismenosta on yli vuosi ja valtava ikävä valtaa mielen välillä. Onneksi meillä on muistot. Voimia ja jaksamista <3
KastehelmiB: Nuo ikävän hetket valtaavat pitkänkin ajan jälkeen ja usein hyvin yllättävissä tilanteissa. Keväällä näin kaupoilla ollessani ihan Roopen näköisen poikakoiranpennun ja menin sitä rapsuttelemaan, sitten ihan yhtäkkiä tuli niin valtava itkunpyrskähdys että oikein nolostuin. Pyytelin anteeksi koiraparan omistajalta ja hän onneksi oli ymmärtäväinen ja sympaattinen nainen. Ties missä kaikkialla sitä vielä ehdinkään parkumaan, kaupan lemmikkiosasto, lenkkipolut ja kyläpaikka on jo koettu. Muistot ovat kultaa, niitä ei voi mitata rahassa koskaan! <3 <3
Kyyneleet nousee vaan silmiin ja itkettää vaan, se tyhjyys on jotain niin riipivää ja pitkään. Voi Miia <3 En löydä mitään sanoja…… paljon voimia <3
Soili: Kiitos Soili!♥︎ ♥︎ ♥︎
Voimia! <3 mistä noin ihana uurna?
Niina: ♥︎ Uurna on eläintuhkaamo Vernan valikoimasta, mallin nimi ”nukkuva koira”. ♥︎
<3
marika: ❤