Tänään on tosi väsähtänyt olo ja tuntuu siltä, että voimat suorastaan katoavat jonnekin kiireen ja hössötyksen joukkoon. Joskus vaadin itseltäni aivan liikaa ja toisinaan huomaan sättiväni itseäni siitä etten pystynytkään parempaan. Fiilikset ovat toisinaan hyvinkin ristiriitaisia ja tällaisina väsykriiseilypäivinä vetäydynkin useimmiten omiin oloihini ja sulkeudun hetkeksi koko maailmasta. 

Unenpuute heikentää toimintakykyä

Minulla on erittäin paha tapa haalia liikaa kaikkea tekemistä ja siinä ohessa vedän itseni fyysisenkin jaksamisen osalta liian tiukille. Kun on useamman viikon mennyt eteenpäin muutaman tunnin yöunilla, alkaa huomata että ajatuksenjuoksu hidastuu ja on vaikea enää jäsennellä omia tekemisiään huomaten tuhlaavansa aikaa päättömään ja tuloksettomaan haahuiluun.

Tämä viikko on ollut taas täynnä tällaisia itseaiheutettuja joustamisesta, venymisestä ja taipumisesta johtuvia kompromisseja, jotka saavat moottorini ylikierroksille ja sitten ei tule mistään mitään. Tarttis varmasti höllätä taas vähäsen menoa ja muistaa ottaa itselleenkin aikaa. Vuosi takaperin iltani menivät leffoja katsellen, blogin kommentteihin vastaillen ja blogeja lukien. Nyt ne menevät töitä tehden ja seuraavan päivän juttuja suunnitellen ja tuskaillen. Kiire… mikä ihanan kamala tekosyy kaikelle mahdolliselle. 😀

Yrittäjyys ja äitiys

Tämän viikon sovituista jutuista aion selvitä, koska olen lupautunut ne hoitamaan. Sen jälkeen on pakko hidastaa vauhtia ja varata itsekkäästi ihan vaan itselleni tätä kallisarvoista aikaani. Olen selvästi ylisuorittaja, tai ainakin useissa asioissa olen.

Pystyn venymään lähes loputtomiin ja erinomaisena organisoijana onnistun useimmiten kuin ihmeen kautta hoitamaan kaikki haalimani velvollisuudet kiitettävin arvosanoin hymyssä suin. Ja jaksan aina, vaikken jaksaisikaan. Ja keksin aina ratkaisuja erilaisiin ongelmiin, vaikken tietäisi asiasta etukäteen yhtään mitään. Olen myös aikamoinen selviytyjä. Ja keksijä. Ja ilostuttaja. Ja työmyyrä. Ja hölmö. Ja äiti. Ennen kaikkea minä olen äiti.

Enemmän aikaa itselle

Minun pitäisi oppia olemaan itsekkäämpi ihminen. Oppia ymmärtämään, että minä olen tärkeä. Oppia, että voin vaatia. Oppia, että minulla on merkitystä. Oppia että oman itsensä kustannuksella ei kannata aina joustaa asioissa. Ja oppia antamaan anteeksi itselleni, jos en jaksa, osaa, tiedä, tai kestä.

En ole superihminen, enkä sen ihmeellisempi yksilö kuin kukaan muukaan. Miksi siis arvostan muita ihmisiä aina itseäni enemmän? Itsetunnossani en koe sinällään olevan mitään vikaa, tykkään itsestäni ja pidän itseäni oikein hauskana ja mukavana tyyppinä. Toisaalta minulla ei ole kovinkaan paljon ollut viimeaikoina aikaa ajatella itseäni, minä vain… OLEN. 

Onko tämä nyt sitten se kuuluisa ruuhkavuosi? Liikaa kiirettä ja liikaa vapaaehtoisesti hankittuja lisävelvollisuuksia, jotka kasaantuvat niin ettet enää ehdi kissaa sanoa. Kuulostaako tekstini yhtään tutulta? Onko siellä sielun siskoja, jotka haalivat itselleen aivan liikaa tekemistä ja paineita? Kokeeko kukaan teistä epäonnistumisen tunteita siitä että voimat loppuvat? Vai olenko minä nyt vaan ihan sekaisin oleva ihmisraunio?

Mukavaa illan jatkoa kaikille!