Sain pitkäaikaiselta lukijaltani taannoin kommentin, joka jäi mieleeni pyörimään. Kommentissa nostettiin esille mm. somemaailman kilpavarustelu ja siloteltu todellisuus, jossa tavallinen arki siivotaan pois näkyviltä ja korvataan täydellisyydellä. Tämä sai minut ajattelemaan omaa rooliani vaikuttajana ja bloggaajana – millaisen vaikutelman itse luon ja miten paljon se poikkeaa oikeasta arjesta.

Hyvässä ja pahassa

Somekulttuuri on saanut aikaan paljon hyvää, mutta myös ripauksen huonoa. Hyviä mainitsemisen arvoisia asioita ovat esimerkiksi samanhenkisten ihmisten kanssa verkostoituminen maantieteellisestä sijainnista riippumatta, joka etenkin nyt koronapandemian aikaan on muodostunut entistäkin tärkeämmäksi henkireiäksi. Myös upeat ja innostavat sisustus- ja asuideat, neuvot ja vinkit, sekä tietysti vertaistuki ovat somemaailman kultaa. Huonoina puolina on lukijanikin mainitsema kilpavarustelu, pakottava uudistumisen tarve, persoonallisuuden ja uniikkiuden keinotekoinen rakentaminen ja hyväksynnän sekä kehujen maksimaalinen tavoittelu.

Somessa joka toisella tuntuu olevan kaikki asiat paremmin, kauniimmin ja kivemmin. Tämä tunne korostuu yleensä silloin kun itsellä menee huonommin – on sairastelua, kertynyt ehkä univelkaa, tullut eripuraa puolison kanssa, rahahuolia, tai mieltä painavat työpaikalla alkaneet yt-neuvottelut. Ihminen on luotu vertailemaan itseään muihin ja tämän kilpailuvietin ansiosta olemme aina ohjautuneet eteenpäin. Parhaimmillaan someverkostoituminen on ihanan innostavaa, mutta huonolla hetkellä aiheuttaa alemmuudentunteita, jotka itsellenikin ovat tulleet tutuiksi.

Mielikuva ei aina ole totuus

Oma koti on hyvin henkilökohtainen tila ja tämän lauseen voinee allekirjoittaa lähes jokainen. Kuva siististä keittiöstä kukkakimppuineen voi huonona päivänä vieraan silmissä vaikuttaa egon pönkitykseltä ja kerskailulta, tai jopa lällättelyltä; ”katso kuinka meillä on nyt niin nättiä ja siistiä”. Kertomatta jäänyt todellisuus kauniin kuvana takana saattaa kuitenkin olla vähemmän ruusuinen. Kenties siivottu keittiö on raskaan viikon ainoa ilon aihe ja siksi merkityksellinen kuvan jakajalle. Ehkäpä kauniin kuvan taustalla on ihan samalla tavalla vastoinkäymisiä tai väsymystä. Tai ehkäpä se on vaan pelkkä kuva muiden joukossa, ei sen enempää tai vähempää.

Somessa jaettu kaunis kuva on monesti kontekstista irrallaan eikä välttämättä kerro mitä kaikkea arkista tai vähemmän mukavaa kauniin kuvan takana saattaa olla. Jokaisella meillä on kuitenkin omat yksityisyyden rajamme ja niitä tulee kunnioittaa. Ketään ei pidä vaatia kertomaan elämästään somessa enempää kuin sen mitä tarjolle annetaan. Juuri siksi haluankin muistuttaa että somesta saatu mielikuva ei aina ole koko totuus. Kuvan kertomat tuhat sanaa ovat mielestäni subjektiivinen asia, vähän samaan tapaan kuin kauneus on katsojan silmässä. Jokainen poimii kuvasta itselleen relevanteimmat yksityiskohdat ja luo mielikuvan niiden perusteella ja näin sosiaalisen median mielestäni pitäisikin toimia raottaen verhoa ja jakaen pilkahduksia sieltä täältä.

Oma someroolini

Olen miettinyt omaa rooliani tässä yhtälössä ja toivon että koette minut inspiroivana esimerkkinä virheineen päivineen. En ole ihmisenä täydellinen ja arkisessa elämässäni tapahtuu monenlaisia asioita, sekä hyviä että huonoja, joista blogissa teillekin välillä kertoilen. Uudesta viherkasvista tai puhtaiden lakanoiden väliin sujahtamisesta iloitseminen ei tarkoita että olisin ihmisenä yksinkertainen, tai ettei elämässäni olisi murheita tai huolia. Tämä toimii myös toisinpäin, murheet ja huolet eivät estä iloitsemasta pienistä arkisista asioista, joiden jakamiseen some on alunperin luotu.

Jakamisen kautta ne pienimmätkin ilonaiheet konkretisoituvat ja minusta mikään arjen ilo ei ole koskaan liian pieni jaettavaksi. Jaettu ilo on isompi ilo!

Arjen tasapainoilua

Elämä on tunteiden tasapainoilua. Omaehtoisen eristäytymisen aikaan elämän sisältö on supistunut ja se näkyy tietysti myös täällä blogissakin. Päivät koostuvat pääosin töistä ja kotona oleilusta, ruoanlaitosta, siivoamisesta ja Netflixistä, sekä väkipakolla tekemistäni juoksulenkeistä, joita hölkkäilen luontopolkuja pitkin omassa rauhassani hikoillen. Pandemian aiheuttama hidastuminen ja elinpiirin supistuminen on pakottanut kohtaamaan arjen uudella tavalla. Pienemmät asiat tuntuvat suuremmilta ja arkijärkikin tuntuu puhuvan kovempaa.

Nyt kun suurin osa meistä viettää päivänsä kotipiirissä, on ollut virkistävää huomata miten samanlaisia me oikeastaan olemmekaan ihmisinä. Riippumatta tulotasosta, asuinmaasta tai perhemuodosta arkemme koostuu hyvin pitkälti samanlaisista asioista – pyjamapäivistä, villasukista, suttunutturoista, turhautumisen ja toiveikkuuden vuoropuhelusta, nurkassa leijuvista villakoirista, pizzasta ja Netflixistä – näin kärjistetysti.

Täydellisyys on vain mielikuvaa

Tässä kotikäyskentelyn lomassa on tullut selvästi esille että täydellisyys on vain omassa päässä syntynyt mielikuva muiden elämästä. Samalla tavalla ne Hollywoodin tähdet, huippumallit ja miljönääritkin tuskailevat tukka takussa kotisohvalla tylsyyttä ja elämän yksitoikkuisuutta kuten me tavan tallaajatkin. Täydellisessäkin maailmassa lapset ja aikuiset kiukuttelevat välillä, ruoka palaa uunissa, nettiyhteydet tökkivät ja ketsuppipullo roiskii pitkin pöytiä, vaikkei tätä vähemmän hehkeää eloa somessa jaettaisikaan.

Somessa jaetut kauniit kuvat saattavat luoda mielikuvan kadehdittavan täydellisestä elämästä, mutta tosielämän realiteetit koskevat silti meitä jokaista. Kateellisuuden tunteet ovat osa ihmisyyttä, ne tulevat ja menevät, eikä niille pidä mielestäni antaa liian suurta arvoa. Omaan elämään keskittymällä ihminen saa eniten aikaan ja on aidosti onnellisimmillaan – ei ole väliä mitä muut tekevät tai ajattelevat, kun itse luo oman norminsa.

Minäkin haluaisin olla lottomiljonääri, asua valkoisessa isoikkunaisessa kivilinnassa, pukeutua räätälöityihin vaatteisiin, syödä oman kokin valmistamaa ruokaa, uiskennella oman yksityissaaren rannassa ja treenata henkilökohtaisen kuntovalmentajan motivoimana. Olen kuitenkin täysin tyytyväinen ja onnellinen siitä mitä minulla on – mahdollisuus työllistää itseni (vaikka työpäivät ovat pitkiä), oma koti (vaikka se onkin vaan kerrostalokolmio), ja tietysti äitiys (vaikka se tuo mukanaan myös paljon vastuuta, huolta ja murhetta). Olen täysin sinut sen faktan kanssa että monilla on paljon enemmän ja paljon parempaa, enkä osaa kokea katkeruutta. Toisten hyvä ei ole minulta pois ja vilpittömästi voin sanoa osaavani iloita siitä että on ihmisiä joilla elämänpalikat ovat hyvässä järjestyksessä.

Vaikuttavaa vaikuttamista

Olen miettinyt millaiseen suuntaan haluan vaikuttajana profiloitua ja millaista sisältöä haluan omissa kanavissani luoda. Olen hyvin avoin ihminen eikä minulla ole oikeastaan mitään sellaista asiaa, josta en voisi teillekin kertoa. Olen tehnyt elämässäni virheitä, enkä aina onnistu kaikessa mitä yritän, mutta olen ylpeä siitä että olen elänyt, yrittänyt ja oppinut. Läheisteni yksityisyyden haluan tietysti turvata ja kunnioitan jatkossakin perheeni ja ystävieni toivetta jäädä blogini ulkopuolelle. Tämä asettaa omanlaisensa rajoitukset sille miten paljon on mahdollista kertoa esimerkiksi yksityisemmistä asioistani, mutta se ei ole sellainen este jota ei voisi ratkoa.

Haluan jatkossa tuoda aiempaakin enemmän esille meidän kotikutoista arkea ja elämää, ja kertoilla myös ajatuksiani ja kokemuksiani sisustusaiheiden ulkopuolelta. En ole vielä päättänyt jaanko sisältöä eri kanavien kesken, teenkö esimerkiksi Instagram-tilistäni enemmän henkilökohtaisen kanavani ja pidän blogissa sisustuspainotteisen linjan, vai miten ratkon asian. Sen kuitenkin tiedän että kaipaan vanhaa spontaanimpaa blogimaailmaa, joka epätäydellisyydestään huolimatta oli täynnä sydäntä ja tunnetta.

Monet lempparibloggaajani ovat lopettaneet vuosien aikana bloggaamisen kokonaan tai siirtyneet päivittämään kuulumisiaan pelkästään Instagramiin, mikä harmittaa sillä rakastan lukea blogeja. Itselleni kirjoittaminen ja ajatuksien sanottaminen on kaikista tärkeintä ja siksi bloggaaminen tulee luultavasti aina olemaan minulle Instagramia tärkeämpi julkaisukanava. Myös videotuotantoa olen työni puolesta päässyt tekemään ja se on ollut niin antoisaa puuhaa, että haluaisin yhdistää oman videomateriaalin ja blogini entistäkin tiiviimmin toisiinsa. Pidänkin nyt kaikki ovet ja vaihtoehdot avoinna ja katsotaan mitä siitä lopulta syntyy.

Millaisia ajatuksia sinulla on nykypäivän somemaailmasta, kaipaatko esimerkiksi jotakin blogia joka on lopettanut? Oletko huomannut pandemia-ajan muuttaneen suhtautumistasi somepäivityksiin tai elämään yleisemmin? Olisi ihana viritellä viikonlopun iloksi kunnon keskustelut aiheesta!

Ihanaa perjantaita kaikille!