Törmäsin Iltalehdessä julkaistuun Elle Decorin käännösartikkeliin, 3 syytä miksi kotisi ahdistaa sinua, johon sisustusarkkitehti Jessica McClendon oli poiminut kolme merkittävintä tekijää sille miksi kotona ei ole hyvä olla. Juttu itsessään oli hyvin pinnallinen raapaisu ja painottui puhtaasti kodin toiminnallisuuksiin. Se kuitenkin herätteli minut ajattelemaan asiaa omasta perspektiivistäni – mikä tai mitkä ovat minulle sellaisia asioita, jotka elämässäni saavat aikaan tuskastumista.

Eroon toiveminäkuvasta

En useinkaan käytä englanninkielisiä otsikoita postauksissani, mutta nyt oli pakko sillä kyseiselle termille ei ole tarpeeksi ytimekästä ja napakkaa suomennosta. Postauksen aiheena on siis elämän realiteettien ja etenkin toiveminäkuvaan liittyvien ristiriitojen kohtaaminen silmästä silmään. On nimittäin yllättävänkin vaikeaa päästää joskus irti asioista ja kuvitelmista, ja ikään kuin luovuttaa eli jättää hommat kesken, ja todeta ettei tämä nyt ehkä ollutkaan oma juttuni.

Haaveminä – Realiteetit ja unelmat

Ensimmäinen esimerkki toiveminän ja todellisen minän eroavaisuuksista olkoon neulominen. Ihailen kovasti kaikkia käsistään käteviä neulojia ja liityin pariin neulonta-aiheiseen Facebook-ryhmäänkin inspiraatiota saadakseni.

Mielikuvissani istun sohvalla neulomassa kauniita koristetyynyjä, villasukkia ja neulepuseroita lempeän musiikin säestämänä. Todellisuudessa kärsivällisyyteni ei riitä moiseen puuhaan. Hyvä että hermoni kestivät edes oikein ja nurin neuloksen opettelun, joka sekään ei kovasta yrittämisestä huolimatta ole vieläkään tasalaatuista ja aiheuttaa enemmänkin epäonnistumisesta johtuvaa mielipahaa kuin ilon tunteita. Kuvassa olevat villasukat ovat siskoni neulomat, eivät suinkaan minun.

Minulta vei pitkään hyväksyä se tosiseikka, ettei mielenkiintoni yksinkertaisesti riitä opettelemaan neulomista kunnolla saavuttaakseni mielikuvieni rauhoittavan tunnelman. Siispä sen sijaan että pihisten ja puhisten hampaat irvessä istuisin kolistelemassa puikkoja, päätin heittää tämän päähäni pinttyneen pakko on oppia -mantran romukoppaan ja korvata neulomisen mielekkäämmällä puuhastelulla ainakin siihen asti, että inspiraatio iskisi joskus uudelleen.

Täydellisyys ei ole ulkokultaista

Toinen esimerkki on muutaman vuoden takainen herätykseni juhlapukeutumiseen liittyen. Olen joskus hamstrannut mekkoja ja korkkareita sillä periaatteella, että näytän upealta sitten kun eteeni tulee tilanne jonne voin pukeutua juhlavasti.

Tällaiset tilanteet ja tapahtumat ovat todellisuudessa kuitenkin niin harvinaisia, etten ole koskaan tarvinnut isoa arsenaalia juhlamekkoja saati korkkareitakaan. Kaksikin mekkoa täyttää jo tuplaten sen tarpeen joka minulla juhlapukeutumisessa on. Monesti tilaisuudet ovat vaatineet vain siistiä pukeutumista ja valitsenkin päälleni mukavuussyistä aina lopulta housut ja puseron, enkä juuri koskaan mekkoa.

Vaativin ja yksityiskohtaisin kohtaamani pukukoodi oli erään suurlähetystön järjestämässä tilaisuudessa ollut arkipuku, eli tumma jakkupuku. Tämä tarkoittaa naisella tarkoittaa jakkua, yksinkertaista mekkoa, hametta tai housuja, ja siistiä puseroa, sekä avokkaita, joissa ei ole huikaisevan korkeita korkoja.

Viime vuonna käytin pikkumustaani peräti kahdesti. Molemmilla kerroilla tunsin olevani tilaisuuden luonteeseen nähden ylipukeutunut – ei kovin kiva fiilis. Siksi karsimisesta aikaisemmin selviytyneet mekkoni lennähtivätkin kierrätyskassiin enkä ole niitä sen koommin kaivannut. Ai että mikä helpotuksen tunne.

Rehellisyys itselle on elämässä tärkeintä

Kolmas esimerkkitapaus koskee hajuvesiä, joita niitäkin olen joskus ostellut runsaammin. Mielikuvissani olen ollut hienostunut ja trendikäs leidi, jonka korvan takaa pelmahtaa ilmoille vieno ja naisellinen tuoksu kauden uusinta ja trendikkäintä parfyymia. Tosiasiassa saan päänsärkyä hajuvesistä, erityisesti parfyymeista, enkä muutenkaan halua tai viitsi arjessa lotrata tuoksutuotteilla.

Kauniit hajuvesipullot ovat visuaalisesti ja sisustuksellisesti ihanaa katseltavaa. Niitä on kiva hypistellä ja järjestellä hyllyllä, mutta muuta iloa niistä minulle ei juurikaan ole ollut. En voi kieltää etteikö parin hajuveden kohdalla olisi karsimistyö sydämestä kirpaissut, mutta näin jälkikäteen olen vain hyvilläni että päästin niistäkin lopulta irti ja kohtasin faktat faktoina.

Minä en ole hajuvesi-ihminen ja on parempi, että joku muu käyttää haalimani hajuvedet pois ennen kuin pilaantuvat. On paljon kevyempi olokin kun jokaisen kaapin oven takaa ei hyppää esille käyttöä vaille jääneitä tavarakummituksia muistuttamaan olemassaolostaan syyttävään sävyyn.

Sisustusbloggaajan suorituspaineet

Neljäntenä hypätäänkin sisustuksen maailmaan ja siihen miten vielä muutamia vuosia sitten tavoittelin kotiini tunnelmaa, jossa kauneus ajoi käytännöllisyyden edelle. Totinen fakta kuitenkin on se, että realiteetit iskevät vastaan siinä vaiheessa kun arki astuu kuvioihin.

Jos vihaa pölyjen pyyhkimistä, ei kannata kuorruttaa hyllyjä ja tasopintoja pikkutavaroilla. Jos ei jaksa jynssätä sormenjälkiä kalusteista, pitää valita kalusteet tyylin ja värin sijaan materiaali edellä. Kotiin ja sisustukseen liittyvästä tavaran karsimisesta ja tuntemuksistani kirjoittelin teille syvällisemmin jokin aika sitten täällä: 10 vuoden tavarankarsimisprosessi. Käy lukemassa jos aihe kiinnostaa.

Sisustajana arvostan hyvää muotoilua, laadukkaita materiaaleja ja ajattomia valintoja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn vuosilukuun tai vuosikymmeneen. Yritän aina muistaa nuo kolme asiaa kun innostun, ihastun tai rakastun johonkin uuteen sisustustrendiin, -väriin tai uuteen tavaraan.

Joidenkin mielestä tapani sisustaa on tylsä. En anna sen kuitenkaan enää vaikuttaa päätöksiini tai aiheuttaa pienintäkään painetta sisustusbloggaamiseen. Sanon siis piut paut myös ulkopuolelta tulevalle painostukselle siitä mitä minun pitäisi olla tai mitä minun pitäisi tehdä, ja samaa suosittelen kaikille muillekin!

Itsensä ja ominaisuuksiensa hyväksyminen

Olisi upeaa olla täydellinen ihminen – pukeutua joka päivä häikäisevän hienosti ja näyttää aina hyvältä viimeistäkin hiuskiehkuraa myöten, omata yhtä hiotut vatsalihakset kuin Jennifer Lopez, osata kokata kuin Master Chef -voittaja, askarrella kuin taikuri ja tanssia kuin ballerina.

Haluaisin osata laulaa kuin Celine Dion, soittaa kitaraa kuin Richie Sambora, kirjoittaa yhtä koukuttavasti kuin Agatha Christie, neuloa kuin isosiskoni, ajaa autoa kuin Vatanen, rakentaa ja nikkaroida kuin Remontti Reiska, näytellä kuin Meryl Streep ja osata olla kameran edessä yhtä luontevasti ja häpeilemättä omana itsenään kuin Vappu Pimiä.

Epätäydellisyys ei kuitenkaan enää minua haittaa, eikä varsinkaan estä kokeilemasta uusia juttuja vain sen takia että pelkäisin epäonnistuvani tai nolaavani itseni. On hyvä osata nauraa itselleen ja ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne on. Kaikessa ei voi aina olla hyvä tai varsinkaan paras, ja se on todellakin ihan okei.

Eroon häpeästä

Summa summarum, jokainen voi oppia uusia taitoja ja itseään voi kehittää ja muokata lähes loputtomiin. Kaikkea kannattaakin rohkeasti kokeilla, sillä elämän parhaita hetkiä ovat ne pienet ja suuret onnistumisen fiilikset ja uskalluksen elämykset.

Itselleen tulisi kuitenkin aina olla rehellinen ja muistaa olla myös armollinen, sillä kukaan ei ole seppä syntyessään eikä kuollessaankaan. Ei ole myöskään häpeä myöntää kesken kaiken ettei jokin asia tunnukaan enää hyvältä, kiinnostavalta tai ylipäätään omalta jutulta. On kyseessä sitte vaikkapa neulominen, pukeutumistyyli, jokin aattelinen asia, ryhmäliikuntaharrastus tai kokkikerhoilu.

Focus on the things that matter, discard the things that don’t. Always be true and stop comparing yourself to others, because there is just one YOU in the whole wide world and no-one can ever beat that – ever!

Lue myös: 3 syytä kotiahdistukselle