Tämän vuoden aikana useamman ystäväni lisäksi myös monet julkisuudesta tutut henkilöt ovat jakaneet iloisia vauvauutisia ja tuntuu että meneillään on melkoinen vauvabuumi. Haluan kertoa teille oman tarinani, joka sai alkunsa päivälleen 11 vuotta sitten. Tarinani kautta haluan valaa ripauksen toivoa kaikille teille muillekin, joille raskautuminen ei ole pelkästään omasta valinnasta kiinni.

Diagnoosi: Määrittelemätön naisen hedelmättömyys

Sain aikoinaan lapsettomuusdiagnoosin (N97.9) kohdussa ilmenneen arpikudoksen ja epämääräisesti toimivien munasarjojen vuoksi, joista johtuen raskautumisen mahdollisuus oli lääkärin mukaan vain muutaman prosentin luokkaa jos sitäkään. Lääkärini arvioi että kyseessä voisi olla oireettomat kohtutulehdukset, jotka ovat vaurioittaneet kohdunseinämiä ja munasarjoja. Tieto tuli minulle täytenä yllätyksenä ja alkushokista selvittyäni koin melkoisen identiteettikriisin – olenko enää edes nainen, jos en äidiksi voi tulla?

Tässä vaiheessa nuoren aikuisen naisen elämääni äitiys tuntui toki vielä kaukaiselta ajatukselta, mutta omaehtoisen valinnan poistuessa koin jonkinlaisen romahduksen. Ensin uskottelin itselleni että lääkäri on totaalisen väärässä, mutta myöhemmin kävi konkreettisesti ilmi että näin ei ole. Yritin kieltää tosiasiat ja jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka tiesin ettei tuo polku kovin kauas kanna.

Äidin rakkautta

Vuodet vierivät ja koirista tuli vauvojani, joille sain osoittaa rakkautta ja joilta sain pyyteetöntä välittämistä takaisin. Hyväksyin ettei perinteinen äitiys tule olemaan osa elämääni ja keskityin tekemään asioita, joista saan toisenlaista iloa ja täydennystä arkeeni. Ihme kyllä elämä oli hyvää ja vaikka välillä vauvauutisia kuullessani sydämestä kirpaisikin, ajattelin että näin on tarkoitettu ja minun tehtäväni on olla merkittävä jollakin toisella tapaa kuin äidin roolissa.

Vuosia myöhemmin, ollessani 26-vuotias, olin matkalla töihin ja lounasleipää R-kioskin kassalla 2.9.2009 maksaessani minut valtasi vahva tarve ostaa kassapöydän kulmassa esillä ollut raskaustesti. En tiedä vieläkään mikä tuon yhtäkkisen tunteen aiheutti, mutta toimin sen mukaan ja hyvä niin.

Odotin kuumeisesti koko työpäivän ja illalla kotiin päästyäni testiä tehdessäni vakuuttelin itselleni että negatiivinen sieltä tulee, kuten niin monesti ennenkin. Testiin piirtyi suureksi yllätykseksi kuitenkin kaksi selkeää viivaa ja koin luultavasti jonkinlaisen shokkitilan, sillä seuraavasta vartista en muista mitään. Olin ottanut kuvan testituloksesta, lähettänyt sen miehelle kuvallisena tekstiviestinä ja soittanut heti perään että ”sun olisi tultava nyt kotiin”. Mies oli kavereilleen tokaissut, että mun on nyt mentävä, musta taitaa tulla iskä. 😀

Miehen kotiin tullessa teimme yhdessä vielä toisen testin, joka vesitankkauksestani huolimatta näytti samaa tulosta – kaksi kristallinkirkasta viivaa. Yöllä ei tullut uni silmään kummallakaan ja seuraavana aamuna soitin lääkärille ja varasin ajan samalle päivälle ultraan ja laboratoriotestiin.

Ojasta allikkoon

Labratulos näytti HCG-raskaushormonia löytyvän verestä, mutta ultrassa ei näkynyt mitään raskauteen viittaavaa. Lääkäri varovaisesti pahoittelevaan äänensävyyn vihjasi, että raskaus on luultavasti mennyt jo kesken ja hormonit ovat jääneet kummittelemaan jälkikaikuna. Hän toi ilmi myös muita vähemmän iloisia vaihtoehtoja HCG-hormonin erittymiselle kasvaimista alkaen. Kotiin lähdin sekavissa tunnelmissa miettien mistä hyvin vahva raskaudentunne oikein kumpuilee.

Varasimme varmuudeksi vielä uuden ultra-ajan viikon päähän, mutta viikkoa myöhemmin tilanne oli tismalleen sama – ei muita merkkejä raskaudesta kuin pieni määrä hormonia veressä ja lääkäri laittoi lähetteen Kätilöopistolle tarkempiin tutkimuksiin mm. kasvaimien poissulkemiseksi.

Seuraavat pari viikkoa Kätilöopiston tutkimuksiin odottaessani olivat todella synkkää aikaa. Mietin että eikö lapsettomuus jo riitä yhdelle ihmiselle murheeksi, vaan sen lisäksi täytyy pelätä vielä syöpääkin. Fiilikset heittelivät ylös ja alas – tunsin todella vahvasti että kasvatan sisälläni pientä ihmettä, mutten osannut perustella tai eritellä syitä mistä tuo tunne syntyi. Järki vuorostaan sanoi että pitää varautua huonoihin uutisiin eikä nettitohtorointi todellakaan auttanut ahdistustani.

Kätilöopistolla ei selvinnyt mitään uutta, kohtu oli edelleen tyhjä, raskaushormonien arvo havaittavissa mutta matala, papereihin kirjattiin ”ei viitteitä raskaudesta, jatketaan seurantaa”. Aamun toiveikkuus ropisi lamaannuksen kaltaiseen tilaan ja painelin työpaikalle iltavuoroon mieli matalana.

Odottavan aika on pitkä

Jos asiasta ei puhu, ongelmaa ei ole? Eihän? Miestäkin selvästi ahdisti tietämättömyys ja kumpikaan meistä ei halunnut sen enempää jutella asiasta kuin katsella televisiotakaan vauvamainosten takia. Miten voikaan Pampers Baby Dry saada kyynelkanavat auki. Myös toisen mainoksen muistan tuolta ajalta, siinä pieni takkutukkainen tyttö seikkailee satumaisissa luontomaisemissa ja muistan sanoneeni miehelle, että meidän tytöstä tulee just tuon näköinen.

Päivät, tunnit ja minuutit vierivät ja kuten kaikki odottajat tietävät, aika on odottaessa pitkä. Sama surullinen kaava toistui seuraavallakin Kätilöopiston reissulla ja vaatimuksestani varasimme vielä kolmannen ultran viikon päähän lokakuulle.

Kolmas kerta toden sanoo, joka tosin minun tapauksessani oli kokonaisuudessaan jo viides ultra labroineen, ja pitkän skannailun jälkeen pieni sintti nytkähti ruudulla. Siinä sai ultraava erikoislääkärikin slaagin, hän kun oli jo lopettelemassa ultraamista tuloksettomana. Henkisesti todella raskaan odottamisen ja lukuisten pettymysten jälkeen minun pikkiriikkinen kirppuni vahvisti olemassaolonsa ja raskausviikkoarvioksi papereihin merkittiin 7+2 – Onnea tulevalle äidille!

Riskiraskaus

Kohdun arpikudoksen takia minut merkittiin riskiraskauden piiriin kuuluvaksi. Raskausviikkoja muutettiin myöhemmin viikolla alaspäin sikiön koon ja kasvuvauhdin mukaan, tosin kaksi eri lääkäriä eivät täysin päässeet yhteisymmärrykseen raskausviikoista, mikä aiheutti mielenkiintoisia keskusteluja mm. neuvolassa asioidessa. Alkuraskaus meni todella hyvin ja kaikenlaisista pienistä vaivoista huolimatta nautin joka hetkestä. Mies soitti kitaraa ja lauloi masuasukkaalle joka ilta tuutulauluja, elämä oli mahtavaa!

Loppuraskaus onkin sitten toinen tarina. Viikosta 21 asti ramppasin sairaalassa alvariinsa ja makasin vuorotellen kotona ja sairaalassa täydellisessä levossa. Myös raskaushepatoosi ja korkeat verenpaineet vaivasivat, sekä vino häntäluu, rajut supistukset ja yleinen huonovointisuus. Sairaalakammoisena tilanne oli katastrofaalinen ja henkistä kanttiani todellakin koeteltiin. Mutta mitäpä sitä ei oman lapsensa eteen tekisi ja naama itkusta punaisena purin hammasta ja yritin parhaani pitää verenpaineeni alhaalla ja pienen matkassa mukana omista peloistani huolimatta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt että vahvuus syntyy pelosta ja omassa päässä maalattujen pelkotilojen kohtaamisesta – ja onhan vanhemmuus itsessäänkin jo pirun pelottavaa.

3150g puhdasta rakkautta!

Tyttö syntyi paniikkikohtaukseni säestämänä suunnitellulla sektiolla maanantaina klo 12:50 raskausviikolla 39+2, painaen 3150g ja ollen yhdeksän apgarpisteen prinsessa. Pitkät ripset oli neidillä jo syntyessään ja muistan edelleen miten pieni kapaloon kääritty tyttö oli – meidän ihan ikioma!

Lääkkeistä tokkuraisena heräämöön matkatessani itkien kiittelin sairaalahenkilökunnan lisäksi myös tuiki tuntemattomia ohikulkijoita siitä, että tyttö syntyi terveenä ja minä sain säästää henkeni. Nyt jälkikäteen asiaa muistellessani se herättää huvittuneisuutta, mutta tapahtuman aikaan olin niin suuren tunnelatauksen ja vilpittömän kiitollisuuden vallassa etten pystynyt sitä pitämään sisälläni – ja olihan anestesiahoitajan sujauttamilla lääkeaineillakin varmasti oma osansa asiassa. 🙂

Pienestä se pippurikin kasvaa

Sairaalassa vietetyn 3 vuorokauden jälkeen oli aika aloittaa uudenlainen arki ja tyttö olikin melkoinen pippuripaketti, tulta ja tappuraa täynnä jo heti syntymästään alkaen. Uskon että pippurisen luonteensa ansiosta raskaus ylipäätään jatkui – hän todellakin halusi syntyä ja uhmasimme yhdessä kaikkia todennäköisyyksiä.

Määrittelemätön naisen hedelmättömyys, lyhyemmin N97.9, määritti pitkään koko identiteettiäni ja pelonsekaisissa tunteissa vietetty riskiraskausaika ei juurikaan jättänyt tilaa tulevaisuuden miettimiselle. Kaikki vauvan tarvikkeet toki oli hankittuna, mutta henkinen valmistautuminen jäi lähes kokonaan välistä, sillä ainoa tavoitteeni oli saada tyttö maailmaan terveenä ja sen pitemmälle en uskaltanut tulevaisuutta suunnitella. Pessimistin perusmantrat älä nuolaise ennen kuin tipahtaa ja kel onni on se onnen kätkeköön soivat mielessä ja pahimpiin kauhukuviin valmistautuen värväsin siskoni huolehtimaan tytöstä, mikäli minulle tapahtuu jotakin peruuttamatonta.

Onnea oli rutkasti matkassa, pelot eivät muuttuneet todeksi ja tässä sitä ollaan ziljoonaa kokemusta rikkaampana. Pienen vauvan kanssa arki oli hetkittäin haastavaa, jokainen vauva kun ei tukkien tavoin nuku, mutta kaikesta on selvitty ja kokemukset karttuvat tehdessä, kuten elämässä kuuluukin.

Yhden lapsen äiti

Vanhemmuus on asia, jota ei voi etukäteen opiskella. Vanhemmuuteen kasvetaan ja hetket otetaan vastaan lapsen kanssa. Yhden lapsen äitinä jokainen päivä on edelleen täynnä uusia asioita vanhemmuuteen liittyen. Nyt jo esiteini-ikään kasvaneen neitokaisen äitinä arki koostuu täysin erilaisista askareista kuin vauva-aikana ja siinä missä tyttö kasvaa ja oppii, oppii äitikin.

Tyttö on selvästi jo alkanut irroittautua minusta ja se on minulle kova paikka. Äitinä tärkein tehtäväni on valaa tyttöön uskoa omaan itseensä ja osata päästää irti kun aika on oikea – lapset ovat vain lainassa, mutta vanhemmuus on ikuista!

Hormonitoiminnan puolesta lapsia voisi vielä siunaantuakin, mutta todennäköisyys muilta osin on olematon, koska en tähän päivään mennessäkään ole raskautunut. Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen ainokaisestani ja meidän on hyvä olla juuri näin.

Lämmin halaus sinulle, kiitos että luit!